Paluu ja sättäystä, uusintoi ja toistoo

Okei, eilen illalla mul iski hirmuinen tarve löytää pari kuvaa ku olen joskus löytäny jostain, netist ne imuroinu koneel mut samaan aikaan murehdin et mahtaak mulla olla se originaali lehtikin jossain. Pyörin netissä hädissäni ja ennen ku meen varsinaiseen asiaan laitan oheen äärest kliffan kuvan mikä tuli vastaan sattumalta. Ja pohjustan loputtomal jorinallani tätä aihetta.

Eka kuva on sivustolta The Terrier and Lobster, mist on eilisen pikasen selailun ansiosta tulossa yks mun lempipaikoista (ja mun TODELLA pitäs päivittää tuohon kupeeseen enemmän linkkejä mis pyörin). Kuva, ja ne loputkin, on alkujaan napattu New York Timesin sivuilta ja hello perfection.. Ihan alkuun mallin ulkonäkö, viiksineen kaikkineen; hear hear! Kun lähipiirissä pohditaan pitäiskö viikset ajaa tai pitää laittaa nää kuvat uuteen mallin ainakin mun ajattelun. Toivottavasti ei o viel merituulet sheivannu ylähuulelta karvoja ennen tän jutun näkemistä. Mutta varsinainen pointti on tietty vaatteet, stailaus ja kuvat, miljööt ja pensselit. Mullahan on tietty (suurikin) fiksaatio dandyismiin sellsena ku se alkujaan "oikeati" oli. Suuri rakkaus pukuhistoriaan ja varsinkin 1800-lukuun ja sen aikana tapahtuneeseen muutokseen ja toisaalta jämähtymiseen miesten muodin suhteen. Seuraavana rakastan suuresti yläluokkaista dekadenssia, sitä roolileikkiä mitä esim. köyhtyneet aateliset jatkaa, let your feelings slip boy but never your mask boy. Samaa dekadenssia on Grey Gardensissa (mikä on ollu edustettuna eri blogeissa ja kommenteissa, Anu, Anna, Stella..), jotain pohjattoman surullista ja kaunista. Dandyismissa ei koskaan ollu kyse vaatteista ja/tai muodista, päinvastoin. Siinä mielessä toki, että dandyt tykkäs käyttää vaatteita demonstraation välineenä, osana sitä omaa täydellisyyden ja itseriittoisuuden performanssiaan joka ammensi vaikutteita aatelisista ja hyötyi teollisesta vallankumouksesta. Koska olen kyllästymiseen saakka jaapannu dandien (?) olleen aikansa punkkareita muhun tietysti vetoaa myös näissä nykyisissä tulkinnoissa viittaukset armeijaan ja väkivaltaan, ikäänkuin referenssinä niihin taisteluihin, joita maskuliinisuuden valtavirtojen ulkopuolelle eristäytyneet miehet käyvät. The battle scars of all the good times. Tän pohjustuksen kanssa kehotan vaan tsekkaamaan kaikki kuvat tuolta lobsterista. Ne ovat ihan järjettömän kauniita.

Se, mitä hain tuonne eksyessäni oli Numéro Homme-lehden numero 12 syksyltä 2007 (jos en ihan mee metsään..) ja niistä muutama otos alla. Varsinaisesti aloin hakemaan tuota alempaa kuvaa, harmaata villakangasta ja turkista, ihan vaan tuon maailman hineoimman tukan vuoksi. Oon koittanu säätää itelleni pidempää tukkaa, mut samaan aikaan must mulle käy lyhyempi kovasti paremmin, ja keväänkin ollessa kulmilla mulla on hiukan ajatusta et olisko aika vaan leikkaa tukka taas lyhkäseks..?

Näiden kuvien vaatteet on käsittämättömän nätisti laitettu esille. Talk about dandyism ja slaittinen eskapismi. Pyhää kauneutta, rauhallisuutta ja menneiden aikojen kaipuuta ja romantiikkaa. Muhun myös vetoaa näis kuvissa se, et ne on vaan otettu simppelisti syudiossa, ei missään lokaatiossa (joka taas noissa ekoissa kuvissa toimii aivan täydellisesti), ja kovasti säädettyjen valojen ja varjojen (luultavasti myös huolellisen käsittelyn myöhemmin) avulla saatu aikaan sangen maalauksellinen maailma. Tulee mieleen vanhat muotokuvat ja samaan aikaan Hollywoodin alkuvuosien tähdistään ottamat promokuvat, Yul Brynner ja Gary Grant, hiukan myöhemmästä ajasta Lawrence of Arabia..

Varsinaisen höjdaren mulle antaa vaatteiden laikkaukset ja mallit. Korkeat kaulukset, runsaat huivit ja ylenpalttisen.. ylellinen minimalismi. Nästan perfekt. Tai ei ees nästan.

Mutta tää on siis se tukka ku haluisin saada, tää on niin kiva. Ja koska olen Jane Austenini kattonu ja Mr. Darcyni plokannu (Colin Firth, tietty..) olen kans hiukan et kunnon pulisongit olis kovaa kamaa, nätisti trimmatut ja huolitellut, koko posken peittävät sivupalot (niin ankee yritys olla leikkisä sanojen ja suomennosten kanssa.. anteeks). Ongelmaks nousee täs kohtaa mun vaatimaton ja esipuberteettinen parrankasvu.. mun posket pysyy urheasti harvan ja risuisen semiparran peitossa oitis ku koitan antaa kasvaa. Kunnon viikset olen aikoinaan saanu aikaan mut posket pysyy huonoina. Schade.

Mutta näissä kuvissa mun huomio kiinnittyy tietty kans huiveihin kaulassa, kovinkin suoraan otettu vinkkiä Beau Brummellista, tai no, koko 1800-luvun alun miesten tavasta kietoa cravat kaulaansa.

Tähän loppuun laitan vielä yhden kuvan, joka sai mun maailman flippailemaan kun löytyi (en tosiaan muista tähän hätään mistä..) lehdestä. Pätee monet samat asiat ku aiemmin mainitsin, nätti valojen leikki, hillitty menneen maailman tunnelma. Kliffat vaatteet laitettu sotaisaan ja vastarintaisaan tyyliin päälle. I'm in love.

Mulla on alkanu nousemaan taas suuri hinku saada aikaan kaikkee, alkaa tekemään ja säätämään. Tänään meen keittämään itse kasvislientä mutsin kanssa, mut sitä ennen laitan muutaman työhakemusken menemään. Tai ei työhakemuksen, vaan hakemuksen josko pääsis mukaan porukkaan ja sais taas tuotteitaan myyntiin ja olis taas asioiden ytimessä ja tapahtumien polttopisteessä, Helsingissä, ees tuotteellisesti vaik itse pysyiskin Turussa. Laters.
.