Camp "Sydän auki"

Lienee hiukan ikääntymisen merkkejä kun alkaa lukeen ja saamaa kiksei sellasist asioist mist ei aikasemmi kuvitellu et sais kiksei. Yks sellanen on Mark Levengoodin kirja 'Riemujen rikkaus ja surujen summa'. Tai siinä ei o mitää et saa kiksei Levengoodin kirjoista mut.. no joo, eteenpäin. STuossa opuksessa on yks kirjotus mist tykkään ihan mielettömästi. Siinä herra Levengood puhuu ihmisistä jotka ovat täysin sopimattomia ammattiinsa, eikä pelkästään sopimattomia vaan "..lahjattomia tavalla, joka edistää aktiivisesti sitä että mailmasta tule kummallinen paikka.." koska sellaisia ihmisiä Levengood omien sanojensa mukaan kantaa sydämessään ikuisesti. Esimerkkinä kalliin putiikin myyjätär. Asiakas oli tuskaillut kovia hintoja ja pyytänyt näyttämään jotain oikein halpaa ja myyjätär oli kehottanut asiakasta katsomaan itseään peilistä. Mä ymmärrän niin hyvin mistä on kyse. Mä "kerään sydämeeni" myös ihmisiä. Mul ei o niinkää pointtina ovatko ne ihmiset lahjakkaita tai lahjattomia vaan enemmänki kyse on siitä miten sinnikkäästi ja onnellisesti he elävät omaa elämäänsä.

Mulla on tietty liki pohjaton rakkaus campiin (kellä ei olis, haloo..) ja mua kiinnostaa se raja mikä menee tietoisen ja tiedostamattoman, järjen ja hulluuden välillä. Ihan ekana yks hahmo vuosikymmenien takaa kenest oon pitäny jo kauan on Florence Foster Jenkins. Oopperalaulaja ja esimerkki par excellence. Tietojen mukaan laulutuntejakin ottanut, varakkaan isänsä perinnöllä uransa rahoittanut musiikinrakastaja, jonka (wikipedian mukaan) "..äänityksistä käy selvästi ilmi, että hänellä oli vain vähän sävelkorvaa ja rytmitajua. Hän pystyi vain vaivoin ylläpitämään sointia..". Jenkins vertasi itseään muihin aikansa oopperalaulajiin ja konserteissa kuultu nauru ja pilkka kuitattiin ammattikateutena.

Mua nyppii tavallaan se tapa mil Jenkinsiä on käsitelty, ja vaikka julkaista postuumisti levy Jenkinsin esiintymisistä ja laittaa ne neljä kysymysmerkkiä nimeen, että varmasti kaikki tajuavat mistä on kyse. Kyllä sen tajuaa kaiketi muutenkin? On niin kovin helppo nauraa toisen, myönnettäköön, täydelliselle kyvyttömyydelle laulaa mut samaan aikaan pakkohan se on kunnioittaa ihmistä kuka on niin täynnä intohimoa ja rakkautta omaa alaansa kohtaan et tekee levytyksiä ja esiintyy loppuunmyydyille saleille. Ja kuten Jenkins ite sanoi: "People may say I can''t sing, but no one can ever say I didn't sing". Ja tässä on must jotain niin pohjatonta elämänviisautta et menee kylmät väreet. Hiukan samalla tavalla kun pidän pohjattomasti Ed Woodista ja kuten taisin taannoin märsätäkin et must on typerää antaa toiselle palkinto "Maailman huonoin ohjaaja" jos toinen on vilpittömästi tehnyt kaikkensa rakastamansa asian eteen. Mene ja tiedä.

Eräs hahmo kenestä pidän valtavasti ja josta en edes ihan hirveesti tiiä on Kellokosken mielisairaalan pitkäaikainen asukas "Prinsessa". Kuopiossa syntynyt Anna Lappalainen päätyi mutkien kautta Kellokosken sairaalaan 1930-luvulla, diagnoosinaan vaikea skitsofrenia. Lappalainen (tai tässä vaiheessa rva Svedholm mentyään naimisiin) oli englannin prinsessa, Kellokosken sairaala oli hänen kesäpalatsinsa. Henkilökunta ja muut potilaat olivat hänen hoviväkeään. Prinsessa oli niin hyvässä kunnossa, että sai liikkua vapaasti sairaalan alueella ja Kellokoskella. Aika ajoin hierojan töitä tehden ja saamallaan palkalla muille potilaille kestejä järjestäen. Kaikki arvonimet ja tittelit, joita henkilökunnalle ja muille potilaille annettiin säilyivät koko Prinsessan Kellokoskella asumisen ajan. Mielenterveyshoitaja Ilkka Raitasuo oli prinssi Henrik, ja kun Prinsessa säästösyistä siirrettiin Nikkilän sairaalaan totesi Prinsessa prinssi Henrikille lähtevänsä vain talvipalatsiinsa asuttuaan jo niin kauan kesäpalatsissaan. Jostain lehdestä lukemani tarinan mukaan olisi Prinsessa todennut viimeisinä hetkinään häntä hoitaneelle lääkärille "en minä ole mikään prinsessa, minä olen Lappalainen". Prinsessasta tehdään elokuvaa jonka pitäis olla levotyksessä syksyllä 2010. Sanomattakin selvää et meinaan mennä sen katsomaan.

Mä tykkään keräillä myös sydämeeni ihmisiä jotka tavalla tai toisella puhuttelee mua. Keskimäärin voi kai sanoo et mun kokoelmani koostuu tavalla tai toisella valtavirrasta poikkeavat tyypit. Ja vielä enemmän ku puhuttelee ni nää ihmiset myös inspiroi mua aivan mieltsin paljon.

Ja laitetaa viel loppuun yks friikki kenest tykkään aivan pohjattomasti: Klaus Nomi.

Hauskaa vappua kaikille.

Everybody

Mä tykkään hirveest musast ja kuuntelen likimain koko ajan jotain. Oon viime päivät jumittanu Madonnaa. Varsinki Everybody on soinu repeatillä, live-versio The Girlie Show-kiertueelta vuodelta 1993, Japanista ja Australiasta. Everybody on mulle jostain syystä aina ollu yks.. defining moment Madonnan suhteen, samoin ku Vogue ja Frozen. Samaan settiin mennee koko Blond Ambition-kiertue vuodelta 1990 ja Re-Invention Tour kesällä 2004. Tää saattaa osin johtua siit et olinmolemmat katsomassa, Göteborgissa ja Lontoossa. Viime kesäinen Suomen keikka oli tietty siks sanaks mahtava et Madonna oli Suomessa ja mä olin siinä likimain eturivissä. Ja olihan show ihan yltiöpäisen hieno joskin mun täytyy ikäväkseni tunnustaa et uusin levy, Hard Candy, ei o oikeen uran huippuhetkiä. Siinä kaikaa hippasen huolimattomuus ja.. tai ei huolimattomuus vaan selanen.. se on hiukan tylsä levy.

Mut Everybody on toiminu aina ja musta tää on ihan huippu, alus on pätkä Sly & the Family Stonen kappaletta Everybody is a star ja samaa yhtyettähän lainattii 1990 Blond Ambitionilla Keep it togetherin alussa.

Ylellist lukemist ja suunnitelmii

Mulla on muutama kirja lainassa kirjastosta ja hello, oon liekeis. Toinen on "Period costume for stage and screen", oikeestaa vaan yks osanen Jean Hunnisettin kirjoist, tää kipale kattaa naisten muotia ajalta 1800-1909. Nyt tuntuu et rokokoo alkaa maailman nerokkaimpana tyylisuuntana siirtyy hiukan syrjään ja 1800-luku jylläämään. Ja toinen opus työn alla just nyt on Norah Waugh'n kirja "The cut of men's clothes 1600-1900". Sillee jyrkempää dataa, originaalei kaavoi osin siinä mis Hunnisettin kirjassa on kyse nimenomaan siitä miten saadaan tehtyä vaatetta ja asua epookkiin ja tallennettua selluloidille.

Yks syy miks taas touhuun vanhain kaavain kans on se et syksyks olis tarkotus saada tehtyy pieni malliston tynkä kun marraskuussa on tapahtuma jossa olen mukana, Dressing Mimia. Kun tilanne vaatii rockia ja burleskia ja mä haluan olla tietty uskollinen itelleni ja tehdä miesten vaatteita mulla on nyt päällä pohdinta miten yhdistän kaiken.

Jos mä mietin rockia, mulle tulee mieleen tietty ekana Freddie Mercury ja Queen, koko se mielipuolisen arrogantti kukkoilu. Seuraavana mulle nousee takaraivoon mielikuvia Ziggy Stardustista vaikken ole ees mitenkää suuri fani, tai siis ollenkaan. Mut onhan se tyyli ihan kohdillaan ja siinä on vahvasti mukana sitä androgyniaa mist toisaalta tykkään, enemmänki täysin.. meinasin laittaa aseksuaali mut sehän nyt ei pidä olenkaa paikkansa, pikemminki päinvastoin. Mulle rock on huumoria ja seksiä, likimain narsistista otetta elämään ja toki, muotiin ja vaatteisiin.

Mitä on burleski mulle..? Ihan rehellisesti mä en tiedä burleskista oikeen mitään, sillai tarpeeks. Mulle tulee mieleen lähinnä Dita Von Teese ja se ei nyt hirveen kauas kanna. Joo toki mulla on nyt se burleskin ydin sillai hallussa et tiiän kinda mitä siin tapahtuu ja näin mut se on hiukan taas kyse mulla enemmän kait siitä et se on kovin vahvasti naisten juttu, naisille ja naisilta vaikka toki mukana miehiäkin on viljalti. Ja sit mä haluan lähteä mukaan miehillä.

Kun nyt mietin rockia ja burleskia, androgyniaa ja seksuaalisuutta ja sitä kaikke miesten kantimilta päästään kovin helposti taas aivan sinne alkulähteille; seiloreihin ja drag queeneihin. Seiloriessa tykkään et saa olla kovasti miehekästä, punttia ja nättiä ja jos mukaan sotkee jotain vahvasti naisellisii elementtei all the better. Mieleen nousee tietty ihan ekana Querelle ja Papillon. Ja kuten olen aikasemminki samojen kuvien kohdal sanonu jostain syystä Cabaret on mulle kovin seilori-henkinen leffa.. Tai ehkä se Cabaret ei o niinkään seiloria ku se on mun käsitys burleskista, et näen sen enemmän kabareena, seksin ja iloittelun värittämänä sukupuolivapaana vyöhykkeenä.

Mistä pääsen seuraavaan aiheeseen eli drage queeneihin. Mä tietty pidän kovasti mut samaan aikaan mua ehkä hiukan jo nyppii vastaan ne samat turnerit ja madonnat unohtamatta koivuniemee et must on ihan mahtavaa jos koko tämänkin konseptin nostaa hiukan uudel tasol. Ja ihan ehdoton siin on tietysti Hedwig and the angry inch. Gotta love it..

Eli näil eväil mun pitäs nyt työskennellä. Ei ollenkaan huonot lähtökohdat, ei. Ja ku mukaa sotkee viel mun suuret fiksaatiot punkkareihin ni siin sitä sit ollaan.

In a nutshell, 70-lukua ja pukuhistoriaa, naisii ja miehii, seilorei ja maakrapui. Marlene ja Liza, Querelle ja Elisabeth I.

Mua harmittaa ihan sikana ettei löydy enää sitä ihan mielettömän upeeta videota.. en ees muista sen jannun nimee mut se kuka oli maalannu mustan tiukan jakauksen kaljuunsa ja esitti ihan mielipuolisen nätisti Dietrichin "Want to buy some illusions".. löysin sen linkin omista varastoista mut siinä ei o nimeä ja toisekseen se video on poistettu tuubista.. Oh dear. Mut korvaan sen sit Hedwigillä.

Arrr...

Kisusta tuli uusien korusäilyttimien valvoja.

Ja rasiat on virkannu mein äiti. Meil on yks kannellinen viel keittiös sipuleit varten.

Koitan palat asiaan heti ku mun korut alkaa oleen ihan sillee oikeesti järjestykses.

Mä en muistanu ey mul on niin helvetisti helmii.. Mut hyvähän se on. Paitsi mun ehdoton lempikoru on kateissa.. Yhyy..

Ahoy, sailor!

Elämä rullaa eteenpäin ja mä oon ollu suht aktiivina oman yrityksen suhteen. On tehty laskelmaa ja liiketoimintasuunnitelmaa ja mun täytyy oikeen kehasta miten loistavaa palvelua oon saanu Potkurissa, eli siel paikassa mis just alottelevii yrittäjii (ja kaikkii yrittäjii siis) jeesataan ja neuvotaan. Likimain parasta palvelua mitä olen saanu missään koskaan including Gaultierin liike Lontoossa back in the days..

Oon ollu jotenki hermona monien asioiden suhteen, enkä vähiten oman heikon numeropään takia ja siks et kaikki laskelmathan perustuu vaan ja ainoastaan täl hetkel (optimistisiin mutta realistisiin..) arvioihin alkavan vuoden ja esim. ens vuoden myynneistä. Kapulana rattaissa on tietty se et Turusa on vaatetusalalla kilpailu niin kovaa parhaillaan ettei Finnvera oo kovin suopea yrityslainojen suhteen mutta yrittänyttä ei laiteta ja never know, olen saanu pudoteltuu yhteityökumppaneihin muutamat isommat nimet jo ennestään melkosen pitkään listaan eli toivotaan parasta. Lisäks etuna on jo työn alla olevat muutamat isommat tilaukset jotka edesauttaa suuresti.

Olen kovin miettiny myös tietysti omaa alaa ja omaa segmenttiä sillä alalla ja kovin olen menossa siihen suuntaan et alkasin keskittyy sit pelkästään miesten vaatteisiin. Mua itteeni lämmittää suuresti esim. Haaksirikkoutuneet näyttelyn saamat hyvät arvostelut ja näyttelyn poikimat tilaukset. Eikä ollenkaan haittaa et mul on portfoliossa Tatun kuvia koska Tatu on nero (olenk mä joskus maininnu et tykkään Tatun kuvista ihan sikan..?). Vaikka osa tilauksist menikin naisille mun näyttelystä se ei haittaa niinkään. Tilanne on kuitenki "parempi" ku aikoinaan Hundparkissa mis kaikki vaatteet (miesten- siis) myytiin naisille. Hmm.. makes no sense to me mut niin se vaan oli.

Sen lisäks et mulla on muutamat tilaukset nyt päällä ja muutama isompi duuni alkamassa oon ihan mielettömän innoissani tulevasta tapaamisesta Milanossa, toivottavasti jo toukokuussa. Olen niin peukut pystyssä et kaikki menee hyvin ja neuvottelut saadaan molempia osapuolia tyydyttävään tulokseen ja tulevaisuus loistaa kirkkaampana kuin koskaan.

Olenkokenu hiukan issueita lainahakemusta tehdessäni summien suhteen. Paljonko joutuu ja toisaalta haluaa ottaa lainaa? Samaan aikaan tarvii konekannan uusimista ja haluaisin saada massii alkuvaraston ja ostoihin ihan hetken verran ja toisaalta omaa elantoakin täytyy miettiä mut ei taas haluais olla turhan kovissa veloissa kun ennestään on opintolainaa alla et on aikoinaa saanu kliffat tutkinnot ja homman siinä mielessä haltuun.

Mut kaiken tukustelun ohellakin ja siitä huolimatta ja sen vuoksi ja miten vaan olen enemmän kuin innoissani parhaillaan kaikest tapahtuvast sättäämisest. Ahoy, sailor, ehkä se merimatka alkaa nyt mitä Andy Hollannissa lupaili tarot-korteista ja ehkä uusi ja tuleva yhteistyökumppani on se vaalea androgyyni paashipoika joka myös näky korteissa. Mene ja tiedä. Nyt tarvii eniten uskoa itsensä ja onhan se mukavaa et muutkin uskoo muhun.

The sun is here, let's cover up

Must on jopa liikuttavaa et löysin neljät ylellisen ihanat aurinkolasit oddee.com sivuilta otsikon "12 strangest sunglasses" alta.

Nää ketjut on ihanat, kovinkin tulee mieleen Carrie Bradshaw enkä osaa ees alkaa kuvittelee miks. Ehkä etäisesti tulee mieleen se jakso ja kohtaus ku Carrie on dumpattu ja ne on kattoos jotai baseball-matsia ja Carriella on päässä peililasit, sellaset jotenki yli-isot aviatorit jos en ihan totaalisen väärin muista. Toisaalta näin ku ajattelee on mukana hiukan sellanen humoristinen gettokultamainen ote. Ite en oikee diggaa et kultaa ku oon enemmä hopean ystävä mut nätithän nää on, toki.

Nää Kerin Rosen lasit on ihan sairaan mageet ja emeet. Ja se mitä hetkellisesti tuol puuhasin netis ni eipä jätä kylmäks muutkaa mallit ja lasit. I'm loving it. Eikä hinnatkaa nyt ollu ihan niin päättömii ku vois herkästi kuvitella ja ajatella. Hmm.. Mullahan on fiksaatio isoihin laseihin ja seuraavana mun suurimpii issueit on mun suuri pää mis tarvii olla jotenki ihan superin kokoset lasit et ne olis mun päässä isot. Ja sit voi kaiketi ajatella kans et se saattaa olla vaan mun (isossa) päässäni se iso pää, mut oli niin tai näin ni mulla ollu hankalaa löytää isoi lasei. Toisaalta taas siin voi olla seki et miehil ei keskimäärin tehdä sellasii isoi kärpäsii mist tykkäisin eli naisten lasien kans on menty ja sit taas voisin kuvitella et naisil tehdyt lasit on vaan sit pienempii.

Ja isot ja pyöreet on mulle aina herkkä kohta ja nää Sonia Rykielin lasit on must aivan täydellisen kauniit. Ja hillityn tyylikkäästi laitettu miehekkään asiallinen helmikoristelu..

Mullahan oli ne isot mustat pyöreet mut ne hajos totaalisesti ja ne meni roskii. Ku sangat hajos ja sit linssit irtos ja sit raamit halkes eli ne oli sit jo aika loppuun kaluttu. Mut sellaset isot pyöreet mä haluisin taas. Tai sit hyväksyn asiat sellasenaan kun ne on ja otan ne pyöreet Gaultierit käyttöö, nyt kun on uus vaalee ja timmisti istuva farkkutakki..

Mut sit palaan viel näihin Rykielin upeisii laseihin. Hiukan mulle tulee mieleen Chanel täst helmest, etten olis tavallaan ollu yllättyny vaik olis ollu Tupla-C sangas.

Mut Chanel ei ole tehny näit helmikkäitä arskoja wanna be- asiakkailleen ja asiakkailleen vaan laittanu kivasti pitsin linssiin. Ei tääkää nyt kylmäks jätä tiettykään mut ehkä malli mun makuun ippasen turhan sporttinen..?

Aurinko paistaa ja taas on aika ja mahdollisuus reippahalla otteella avata laatikko ja koittaa edes ottaa hyötykäyttöön ne kaikki kymmenet arskat joita olen keräilly vuosien varrella. Edes yrittäen ees 25 % niist jos tulis käyttöön oltais kovasti voiton puolella..

Urbania, le nouveau dandyism # 2; Duckie Brown

Koska aloin funssaamaan Annan urbaaniutta enemmänkin päätin ottaa oikeen asiaks jatkaa jaappaamistani. Ja ottaa framil yhden merkin tahi suunnittelijan tai -kaksikon;

Duckie Brown. New Yorkissa 2001 Steven Coxin ja Daniel Silverin perustama miestenvaatemerkki. Fabulous..

En ala nyt väittämään et Duckie Brown on suoraan mun käsitys urbaanista, mut aika liki sitä päästään. Bonuksena muita elementtejä joista pidän suuresti.

Tavallaan vois väittää että koko käsite miesten muoti on aika urbaani. Vielä pitkälle viime vuosisataa miehille ei ollut tai tehty muotia; naiset pukeutuivat muodin mukaan ja muodin takia, miehet tarpeen ja statuksen vuoksi. Sanomattakin selvää että miesten vaatetus noudatti tarkkoja ohjeita ja sääntöjä, muuttui aikojen saatossa ja kertoi kantajastaan kaiken oleellisen mikä likimain käsitti vain ja ainoastaan sosiaalisen aseman yhteiskunnassa. Tämä kaikki hiukan kärjistäen, tietty.

Miesten muoti ja pukeutuminen koki suuria murroksia hippi- ja punk-liikkeiden myötä ja murtui uudelleen 1980-luvulla kun kehitettiin the new man. The new man ei sinällään ollut kiinnostunut muodista, oikeastaan päinvastoin. Miehille tehtiin muotia mutta kaikissa mainoksissa korostettiin likimain edvardiaanisia sukupuolinormeja. The new man oli enemmänkin markkinavoimien kehittämä macho joka kuluttaa muotia ja kosmetiikkateollisuuden hyödykkeitä saadakseen naisia ja rahaa, ollakseen mies.

Mulle miesten muoti on kiinnostavaa kun se rikkoo rajoja, leikkii normeilla ja varsinkin kun se noudattaa perinteisiä miesten pukeutumisen koodeja. Ja siinä Ducki Brown saa mun sydämen väpättämään. Keväältä 2006 olevat kuvat (ja kaikki kuvat siis kähvelletty Duckie Brownin sivuilta) edustaa juuri sitä puolta mistä pidän suuresti. Klassisia miesten vaatteita, puku, pikkutakki (sana jota vihaan..) ja päällystakki joka vaikuttaa melko trenssimäiseltä. Kankaiden kuosit tuovat vaatteisiin sen lisän joka tekee niistä kiinnostavia ja ei-perinteisiä. Malli ei ole periteisellä tavalla miehekäs tai edes vältsyyn komea mutta ah, niin ihana ja juurikin täydellisesti vaateiden sisään sopiva. Urbaanin vaatteista tekee se simppeli puoli etten osaa itse nähdä näitä vaatteita miesten päällä muuta kuin urbaanissa ympäristössä, toisin sanoen kaupungissa (koska mulle urbaanius liittyy kaupunkiin).

Kevät 2007 seuraavassa kuvassa puolestaan on yksinkertaisessa värimaailmassaan jo hyvinkin tyylikkään simppeliä jatkumoa klassisille miesten vaatteille, mutta tavallaan miehisyyden normeja venytetään kirjaimellisesti repelemällä vaatteiden mittasuhteita huolettomasti. Mittasuhteilla leikkiminen edustaa mulle uutta tapaa tutkia miestä ja miehisyyttä, samaan aikaan urbaaniutta. Jos ei tarvitse miettiä vaatteen käytännöllisyyttä vaikka peltotöissä (mä menen niin metsään pian tän mun maalaisliiton kanssa..) tai muutoin raskaissa fyysisissä töissä, jos työ on vaikka näytön edessä istumista tai latten juomista show roomeissa voi huoletta laittaa ylleen kreisin kokoiset housut ja ladon kokoisen jumpperin. Toisin sanoen urbaani elämä ja maailma on myös luonut uudet puitteet ihmisille, työympäristöjä joissa ei tarvitse (tai voisin kuvitella edes saa tarpeeksi luovalla alalla..) pukeutua tylsään pukuun ja harmaaseen solmioon windsorsolmulla. Urbaani mies toisaalta voi hyvinkin haluta erottua siitä massasta jonka teollinen vallankumous loi, keskiluokasta ja sen univormusta, osoittaakseen olevansa yksilö ja uniikki.

Urbaaniin liittyy tietty minimalismi ja boheemius, samoin kuin androgyyni olemus, tiettyyn pisteeseen saakka mielestäni. Aiemmin jaappasin etten ole suoranaisen androgynian suurin komppaaja vaan juuri eri sukupuolten merkkikieletsä lainattujen elementtien fani.

Syksy 2007, värit ja edelleen klassiset miesten vaatteet, kuosit ja hoikka mallipoika, tietyllä tavalla androgyyni mutta silti selkeästi mies. Mittasuhteiden rikkominen jatkuu ja mulle herää kysymys riittääkö pelkkä hoikkuus ja lapsekkaan poikamainen kroppa tekemään miehestä androgyynin? Kun tavallaan se taitaa olla niin.. Toisin sanoen olenko itekin omaksunut niin tiukkaan miehisyyden ja lihaksikkaan kropan yhteyden et alan näkemään naisellisuutta hoikassa varressa? Harmaassa neuleessa voi nähdä jotain viittauksia naisellisempaan jumpperiin, laskeutuva materiaali, valuva kaulus..?

Pa da pa pa paa I'm loving it.. Syksy 2009 tähän loppuun vielä ja ollaan pitkällä.

Huomaan tietty olevani tai haluavani ite noudattaa näitä samoja ohjeita ja sääntöjä mist jaappasin edellä. Lahja Haapasen kaavoilla tehdyt vaatteet sai mut ite innostumaan ihan eri tavalla taas miehistä ja vaatteista antaen jopa potkua ajatukselle alkaa keskittymään pelkästään miesten vaatteisiin ja nimenomaan harjaannuttaen itseäni jatkuvasti pelkästään miesten muodin suhteen ja parissa.

Kuten on varmaan tullu selväksi god only knows miten monta kertaa mut mä olen vilpittömän kiinnostunut miesten muodin historiasta ja sen muutoksista ja miten se korreloi yhteiskunnan muutosten kanssa. Ja kuten olen varmasti monta kertaa myös hehkuttanut kirjoja jatkan ja toistan, kertaus on opintojen äiti;

"Modern Menswear" -Hywel Davies-
Ja kas kummaa, Duckie Brown kannessa..

Ha det bra, ens kertaan.

Urbania, le nouveau dandyism

Anna pisti mut miettimään asioita ja lähinnä urbaaniutta mist mä sit tietty pääsin miettii mun omaa lempiaihetta dandyismiä ja sen olemassaolon ja synnyn yhteyttä urbaaniuteen. Kuten Annan tontilla jaappasinkin mä yhdistän urbaaniuteen tietyn boheemin ja itse asiassa myös jossain määrin androgyynin olemuksen. Mua tietty viehättää hirmusesti ajatus sukupuoliroolien sekottamisesta eli siin mieles en o aina niin tavallaan sen androgynian fani sinällään vaan enemmän saan kiksei selkeemmist sukupuolten merkkien ja normien sekottamisesta. Jos en ihan väärin muista on Ranyan kuva napattu Jak&Jilistä ja Emre Stil in Berlinistä. Ranyan meikki on äärest nätti. Kun yhdistää klassisen kauniin 20-lukulaisen smokey eyes-meikin raflaavaan kapeaan viikseen ei vaan voi mennä vikaan. Emre puolestaan saa mun sydämen pamppailemaan aurinkolaseillaan, huppu/viitta/kankaan suikaleellaan ja rietty kans viiksillään. Mulle viikset ja parta on aina kova juttu, niiden eri muodot kertoo omaa tarinaansa ja tietty hyvin vahvasti korostaa omaa tyyliä ha voi toki vastaavasti mennä pahasti pieleen. Punanen pipo ja raidallinen jumpperi nyt vaan mun makuun vaatii sen hiukan risuttuneen ja/tai harmaantuneen parran tai oikeammin sängen, urbaaniin naamaan ja asuun sopii historiallisesti linkittyvä ohkanen viiksi, Pariisin ja Berliinin yökerhojen keikareiden kasvoilta lainattuna, hepsankeikka kainalossa.

Kuten sanoin mun mielestä urbaaniin kuuluu tietty boheemius. Ja komppaan Stellaa myös siinä ettei urbaania oikeen voi tavallaan määritellä, et siihen kuuluu ikäänkuin kuulumattomuus; eri ryhmien tyylejö ja koodeja sekoittava ja lainaileva tyyli, oman persoonan ja identiteetin vahvistamista (pitkälti kuten dandyt). Kaikki seuraavat kuvat on napattu The Sartolialistin sivuilta vuosien saatossa, sen enempää en osaa niist sanoo kun ne vaan on lojunu mun mapeissa koneella. Itse asiassa nää on jopa niin vanhoja et nää on mun vanhan koneen seivatut tiedostot jotka sain ku kone teki tenän keväällä 2008.

En oikeen osaa edes selittää just et mikä näissä mun mielestä on urbaania, kaikissa kuvissa ei vältsyyn ees oo kokonaisuudessaan urbaani jamppa kuvassa vaan saattaa olla et on vaan jokin yksityiskohta joka kolahtaa. Mutta toisaalta eikö se juuri ole tavallaan se ydin mitä koitan tässä jaapata? Et ei ole sitä selkeetä mitä osoittaa sormella ja sanoa että "toi on urbaani toi ei oo".

Ja ihan ku tupakka olis mulla nyt jotenkin korkeella näis kuvis..?

Nätei asui mun makuun nää kaikki.

Nyt alan syömä halloumi-salaattia ja kattelemaan Casinoa. Se on hieno leffa vaik se väkivalta mua ei koskaa innosta. Mut Sharon on niin nättinä siinä ja toisaalta meidän perheen eräs osakas pitää niin kovin 1970-luvusta et siin riittänee silmänruokaa kaikille. Jusulle annetaan savustettu häränhäntä.

Palaillaan