Tuo musta minimekolta vaikuttava vaate on Lahja Haapasen kaavoista tehty yks proto. Meinasin et se menee taivahalle, mut kun laitoin sen päälle huomasin et se on ihan sairaan ihana. Se on viskoosia ja laskeutuu kuni unelma. Oon tohkeissani jättäny siit pääntien viimeistelemättä mut sen ehtii.
Kun muissa piireissä on projektina Chanelia ja Westwoodia, mulla on projektina ottaa oma vaatevarasto käyttöön, including this one. Mustat tahi harmajat farmarit alle, kroppa kireemmäks kun viskoosi on niin armotonta ja kesäl mulla on messevä ja ilmava tunika. Samoin mulla on se valkonen pellavainen kaftaani odottamassa mahattomampaa kesää.
En o meikannu ja kuvannu aikoihin, mut muistin taas miten paljon siit pidän. Huomaan kans et täl kertaa ku meikin teki toinen taloudes asuva henkilö, siit tuli ammattimaisemman olonen. Mullahan ei o mitään alan koulutust tai tietämystä mistään, ja oon aina Mairen kanssa touhunnu sormet purkkiin ja maalannu otsaa ja liimannu nappia poskeen.
Bonarina täs se et kun oli kunnon spaatteli ja toinen laittamassa, saatiin mun metsittyneet kulmat oikeen kivasti viiksivahalla ja meikkivoiteella piilotettua. Ja Fairylla sai pestyy vahan pois.
Fashionising.. Oon nyt kattonu September Issuee pari kertaa lisää. En ihan tarkkaan muista mitä siit viimeks jaappasin, mut voi olla et tulen nuyt puhumaan itseäni pussiin ja ristiriitaisin väittein sättäämään omaa näkemystäni.
Eli lyhyesti; mä pidän siitä leffasta tai dokkarista ihan ältsisti. En tiiä tietenkään Anna Wintourin salaisuukisa tai Devil wears Pradan totuuspohjaa, varmasti osin joo ja sit taas ei. Kaiken kaikkiaan Wintourista jää mulle aika sympaattinen kuva, ja silleen.. ammattimainen. Varsinkin siinä vaiheessa, kun taustavoimina on armeijan verran porukkaa tekemässä hommia.
Tottakai on ihan mielettömän kiehtovaa seurata miten yhteen numeroon pakataan niin valtava määrä energiaa ja taitoa, saati sit rahaa. Muutamat mun silmiin täydellisen kauniit kuvaukset ja jutut feidataan surutta, riippumatta siitä kuinka paljon niihin on hassattu rahaa. I sort of like that ja samaan aikaan on ikään kuin sääli, koska herra tietää miten paljon mä esim. rakastan kauniita kuvia ja jos alkaa pohtimaan ja aprikoimaan miten paljon on äärest nättei kuvii laitettu roskiin kenenkään niitä sen enempää näkemättä tulee ontto olo. Dokkarissa on myös se kiehtova puoli et vaikka Wintour eittämättä on se viimeinen sana ja ylin päätäntävalta lehden suhteen, on taustalla mieltsi määrä porukkaa, ketkä tekee ja ideoi, kuvaa ja stailaa sen kerman mitä Wintourille näytetään. Leffassa mun silmissä aivan uusiin ulottuvuuksiin ja arvostuksen sfääreihin nousee..
UltratyylikäsGrace Coddington. Ja pikainen kierros ympäri nettiä antaa mul taustatukea, etten o ihan yksin mielipiteeni kanssa.
Coddington (kuten tuossa linkin jutussakin anotaan) tuntuu olevan niitä harvoja, jotka "uskaltavat" olla napit vastakkain Wintourin kanssa. Toisaalta Coddington on yllättävän napakka ja tiukka, samaan aikaan ollessaan äärest lungi ja ihastuttavan oloinen ihminen. Ja kuten Wintourkin, hyvin tiukasti ajassa ja työssään kiinni. Muutamassa kohtaa Coddington antaa ymmärtää haluavansa vain luoda kauneutta ja kuka voisi olla pitämättä ihmisest kuka haluaa omistaa elämänsä kauneuden luomislle? Honestly, I'm in loooove...
Coddingtonin ulkonäkö on kans must mahtavaa. Luonnottoman kuivana harottava tukka, kulahtaneet sandaalit ja säkkimäiset mustat klänningit päällä. Ja se kuva Voguen (anteeks, Runwayn..) toimituksesta, joka annettiin Prada leffassa on sangen toinen. Tyhmäähän on verrata Pradaa ja Septemberiä, koska toinen on kuitenkin fiktiivinen ja toinen dokkari, mut väistämättä niitä tulee rinnastettua kaiken sen metakan jälkeen, mitä Pradan aikoihin oli Wintourista, Voguesta ja kaikest.
Mulla ei oikeen oo silleen idoleita, Madonna tietty ja sillee.. mutta mulla on muutamia hahmoja mist tykkään ihan sikana. Anna Wintour ei tavallaan kuulu siihen porukkaan, vaik kovin arvostankin ja tykkään siit hahmosta tai brändistä (yuck..) joka Anna Wintour on, samalla tavalla ku Lagerfel ja Galliano. Mutta Grace Coddington, hello, pääsi samal listal ku on Anna Piaggi ja nykyjään myös Anna dello Russo. Onk joku muu pistäny merkil et Anna esiintyy monis yhteyksis..? Liittyyk se jotenki muotiin? Ja Vogueen?
Ja laitetaan nyt loppuun jotenkin niin obvious video et kaikki alkaa kakomaan mut all hail the queen.. (yet again..) Mun maailmassa yks nerokkaimpia esiintymisiä. Holy Madonna.
Kun tuossa aikasemmin ehdin jo lupaamaan et ruutuja tiedossa niin sehän tuli sutkiin perään. Eli, vanha tuttu ruututakki, vanha tuttu ruutuhuivi ja uusi tuttavuus, ruutuhattu. Mä en o ihan varma toimiik noi yksiin tai onk se suurin ongelma siinä ettei toi o kokonaan musta toi setti.. hmm.. Täytyy huomenna laittaa päälle jos ja kun poistun ovesta ulos muutoinkin kuin koiran kanssa lenkille. Musta on eri kivaa et takki mätsää noin nätisti meidän eteisen seinään. Coordinate..
Muutama viikko taaksepäin siivoilin hiukan kaappejani ajatuksella et less is more ja et olis enimmäkseen ne kamat framilla mitä oikeesti käyttää ja toisekseen ne kamat mitä oikeesti pitäis käyttää.. eli ne kliffaakin kliffemmat vaatteet mitkä roikkuu tyhjän panttina ja odottaa joissain tapauksis sitä ensimmäistäkin käyttökertaa.
Ja lopputulos on oikeestaan tässä. Nerokkaasti ja vanhana Photoshop-mestarina liitin kuvat yhteen luoden näin realistisen kuvan koko kaapista. Okei, onhan mulla sit toinen kaappi mis henkaril kamaa (ja vaatehuone..) mut kaiken kaikkiaan oon jopa tyytyväinen mun kaappieni tilaan nyt. Ei sillä et alkaisin liikaa jaappaamaan et yhdet farkut riittää, mut enemmän mulle aika ajoin tulee tarve "henkiselle puhdistumiselle" ja mun tapaukses mun henksiyyteni makaa mun vaatekaapissa.
Ylähyllyllä on värejä ja suuresti vaatteita, mitä haluaisin käyttää ja ei vaan o tullu käytettyy. Nyt kun ne on framilla toivon et ne oikeesti pamahtais päälle jopa joskus. Lähinnä käyttöä odottaa oranssi, hiukan glitterinen ja ah niin akryylinen slipari, tyylikästä kasari-muotoilua, väljä ja rento. Ja sliparin päällä on Tukholmasta saakka tuotu Gallianon t-paita. Se on hieno ja oikeesti tykkään siit kovin mut sen linjat on enemmänkin kasarin vastakohta, suht napakkaa linjaa, ei mun nykysel kropal passelii ollenkaan.
Farkut on siivottu, oikeestaan vaan järjestetty. Muutama pari meni kiertoon koska olivat rikki. Alahylly on omistettu tyhjille henkareille. Niitä ei o koskaan liikaa. Housuissa on mukana mun kahdet tavoitefarkut. Toiset mustat, mitkä menee melkeen päälle ja toiset, Edwinit jopa, mitkä saa lahkeistaan ylle mut nappi ja vetskari ei kohtaa napinläpeä ja vetskarin toista puolta. Ei ees silleen et olis tuskallist olla, vaan rehellisesti EI me kiinni ollenkaan. Not good. Mut ne on mun tavotteet. Kinda sad, koska muil on tavotteena Chanelii ja Westwoodii ja mul on tavotteena mahtuu mustiin H&M:n farkkuihin vuodelta 2004.. Such is life.
Ja kun nyt siivouksista puhutaan kävin kans läpi mun koneen mappei. Mulla on tapana keräillä kuvia, paljon kuvia.
Mulla on etäinen tunne et tähän kuvaan liittyy jotenkin Yamamoto, mist se on peräsin I have absolutely no idea. Mut tykkään täst kuvast ihan älyttömästi. Valot, varjot bla bla bla mut enimmäkseen vaatteen tai asun linjat. Hello perfection.
Cator Sparks on New Yorkilainen kirjoittaja ja mones yhteydessä, myös omasta toimestaan, nimetty dandyksi, moderniksi 'keikariksi' tai 'muotileijonaksi'. Menemättä sen enempää mun halveksuvaan asenteeseeni muutamia sanoja kohtaan ilamsen ihan vilpittömän ja suuren ihastukseni herra Cator Sparksiin.
Dandyismi on kiehtonu mua kauan, varsinkin sen luomat monet mielleyhtymät ja ihmisten ajatukset dandyistä. Ne ei yleensä ole vältsyyn positiivisia tai kovinkaan korkealle rankattuja. Ja mieleen nousee pari kysymystä; ensinnäkin miksi? Muoti ja sitä seuraacat/ohjaavat/rakastavat ihmiset on kovin helppo nollata koska muoti on pinnallista ja turhaa, yksinkertaisten ihmisten oikkuja (joskin se tavalla tai toisella on kaikkien osa tässä maailmassa, vaatetus ja muoti sekä niillä itsensä ilmaiseminen ja sanattomien viestien lähettäminen, heimoon kuuluminen jne.) ja toisekseen ketä v**u kiinnostaa--? Mua hämentää itsessäni juuri nää puolet, miks mua jollain tavalla häiritsee et ihmiset pitää mua dorkana ku ne kuulee et olen vaatesuunnittelija? Miks mun pitäis oikeesti välittää siitä? Eli, moving on..
Yleensä mulla nousee karvat pystyyn ku joku kutsuu itse itseään dandyksi. Mun mittapuulla (ja sehän on absluuttisen ainoa oikea mittapuu) dandyksi kutsutaan jotakuta toista, ei itseään. Dandyismi on mun tulkintani mukaan ollut aikoinaan halua olla kuulumatta mihinkään luokkaan (keski-, aatelisto..) ja tapa korostaa omaa persoonaansa, täydellisen hedonistista luomusta, omaa uniikkia itseään. Sebastian Horsley on kaiken mulle pyhän dandyismin alapuolella, esimerkkinä ihmisistä ketkä kutsuu itseään dandyksi. Jos ja kun dandy ymmäretään jotenkin.. normeja venyttävänä ja rohkeana sekä irvokkaana hahmona, Horsely saa pisteet kotiin. Toisaalta taas musta on ärsyttävää elää nykyaikana 'dandynä' noudattaen niitä määreitä ja täyttäen ne lokerot, joihin dandyt ja dandyismi on aikojen saatossa sysätty. Eli kun noudattaa huolellisesti niitä normeja ja rajoja, jotka on dandylle suotu aikojen saatossa itse asiassa kovin kiltisti suostuu mukautumaan normeihin ja ennalta määrättyihin lokeroihin. And that sucks.
Dandy, rakkaudesta itseensä, koetaan usein jotenkin historiallisena reliikkinä, menneisyydestä inspiraatiota ammentavana hahmona. Osin varmasti paikallaan, mikäli muoti ja vaatetus on ainoa tai edes se pääasiallinen syy olla dandy. Miesten pukeutuminen sellaisena kuin me sen tunnemme (puvut, kravatit..) on pitkälti muotoutunut dandyen (miten toi sana pitäis suomeks taivuttaa..?) pukeutumisen pohjalta. Tosin eroa on jo 1800-luvun lopulla, jolloin dandyksi kutsutut miehet olivat sangen eri näköisiä kuin esi-isänsä, Brummell ja kumppanit.
Cator Sparksilla on blogi nimeltä 'Diary of a Sugar Dandy'. Cator Sparks kirjoittaa muodista eri lehtiin ja nettisivuille. Miksi Cator ei ärytä mua ollessaan omaehtoisesti 'dandy'? Näissä kuvissa, joista tykkään ja jotka pöllin tältä sivustolta, Rose Callahan Photography, pelataan ehdottomasti kliseisten ajatusten kanssa, on tehty kotiläksyt klassisen miesten pukeutumisen suhteen ja otettu kivat, aistikkaat kuvat joista puuttuu mulle yleensä kovin rakas uhon ja väkivallan tuntu, samoin ku dekadenssin hento tuoksu. Nää kuvat näyttää Catorin sellaisena kuin minä tykkään että dandy saa olla. Perfection.
Mähän olen pukeutujana kovin tylsä, itse asiassa. Mustan ja harmaan riemukkaat sävyt yhtyy välillä kirkuvaan tumman siniseen. Mutta mutta.. ekassa kuvassa Catorin asu on mun silmiin aivan täydellisen kaunis. Mua on aina kiehtonut suuresti eri kuosien ja materiaalien holtiton yhdistäminen, teoreettisesti täysin yhteensopimattomat vaatteet oikein yhdistettynä (tai sit pukeutumalla aamusin pimeässä) saa aikaan likimain täydellisiä kokonaisuuksia, harmonisen kaoottisia ja.. kliffoja asuaj. Vaikkei ekassa kuvassa ole muuta kuin ruutu yhdistettynä kirjavaan neuleeseen (intarsia-?) ja kovin huolella sävytetty housut takin kuosiin on siinä jotain häiritsevän kaunista. Eli rankemminkin voi värejä ja kuoseja sekoittaa ja silti ollaan kuivilla. Siin lienee yks juttu mitä mun pitää opetella enemmän, värien käyttöä ja kuosien myös. Mun viime syksynä tekemä oranssi ruututakki esim.. Koska olen liian laiska nousemaan ja ottamaan kuvia, maalaan mielikuvan kaikille. Eli, olen ajatellu et jahka on sellainen aika vuodesta laitan ruututakin päälle, yhdistän siihen mustapohjaisen huopahatun, jossa valkoisia ja punaisia ruutuja ja kaulaan yhdistän valkoisen, aiemmin nähdyn Mads Norgaardin ruutuhuivin. Eli aloittaisin iisisti, yhdistämällä eri ruutuja ja värejä. Kuosit pysyis iisimmällä otteella silti. Siitä olis hyvä jatkaa sitten.
Ja miks mua ei ärsytä et Cator Sparks kutsuu itseään dandyksi? Koska Cator on niin nätti. Nätti ku fan..
Okei, eilen illalla mul iski hirmuinen tarve löytää pari kuvaa ku olen joskus löytäny jostain, netist ne imuroinu koneel mut samaan aikaan murehdin et mahtaak mulla olla se originaali lehtikin jossain. Pyörin netissä hädissäni ja ennen ku meen varsinaiseen asiaan laitan oheen äärest kliffan kuvan mikä tuli vastaan sattumalta. Ja pohjustan loputtomal jorinallani tätä aihetta.
Eka kuva on sivustolta The Terrier and Lobster, mist on eilisen pikasen selailun ansiosta tulossa yks mun lempipaikoista (ja mun TODELLA pitäs päivittää tuohon kupeeseen enemmän linkkejä mis pyörin). Kuva, ja ne loputkin, on alkujaan napattu New York Timesin sivuilta ja hello perfection.. Ihan alkuun mallin ulkonäkö, viiksineen kaikkineen; hear hear! Kun lähipiirissä pohditaan pitäiskö viikset ajaa tai pitää laittaa nää kuvat uuteen mallin ainakin mun ajattelun. Toivottavasti ei o viel merituulet sheivannu ylähuulelta karvoja ennen tän jutun näkemistä. Mutta varsinainen pointti on tietty vaatteet, stailaus ja kuvat, miljööt ja pensselit. Mullahan on tietty (suurikin) fiksaatio dandyismiin sellsena ku se alkujaan "oikeati" oli. Suuri rakkaus pukuhistoriaan ja varsinkin 1800-lukuun ja sen aikana tapahtuneeseen muutokseen ja toisaalta jämähtymiseen miesten muodin suhteen. Seuraavana rakastan suuresti yläluokkaista dekadenssia, sitä roolileikkiä mitä esim. köyhtyneet aateliset jatkaa, let your feelings slip boy but never your mask boy. Samaa dekadenssia on Grey Gardensissa (mikä on ollu edustettuna eri blogeissa ja kommenteissa, Anu, Anna, Stella..), jotain pohjattoman surullista ja kaunista. Dandyismissa ei koskaan ollu kyse vaatteista ja/tai muodista, päinvastoin. Siinä mielessä toki, että dandyt tykkäs käyttää vaatteita demonstraation välineenä, osana sitä omaa täydellisyyden ja itseriittoisuuden performanssiaan joka ammensi vaikutteita aatelisista ja hyötyi teollisesta vallankumouksesta. Koska olen kyllästymiseen saakka jaapannu dandien (?) olleen aikansa punkkareita muhun tietysti vetoaa myös näissä nykyisissä tulkinnoissa viittaukset armeijaan ja väkivaltaan, ikäänkuin referenssinä niihin taisteluihin, joita maskuliinisuuden valtavirtojen ulkopuolelle eristäytyneet miehet käyvät. The battle scars of all the good times. Tän pohjustuksen kanssa kehotan vaan tsekkaamaan kaikki kuvat tuolta lobsterista. Ne ovat ihan järjettömän kauniita.
Se, mitä hain tuonne eksyessäni oli Numéro Homme-lehden numero 12 syksyltä 2007 (jos en ihan mee metsään..) ja niistä muutama otos alla. Varsinaisesti aloin hakemaan tuota alempaa kuvaa, harmaata villakangasta ja turkista, ihan vaan tuon maailman hineoimman tukan vuoksi. Oon koittanu säätää itelleni pidempää tukkaa, mut samaan aikaan must mulle käy lyhyempi kovasti paremmin, ja keväänkin ollessa kulmilla mulla on hiukan ajatusta et olisko aika vaan leikkaa tukka taas lyhkäseks..?
Näiden kuvien vaatteet on käsittämättömän nätisti laitettu esille. Talk about dandyism ja slaittinen eskapismi. Pyhää kauneutta, rauhallisuutta ja menneiden aikojen kaipuuta ja romantiikkaa. Muhun myös vetoaa näis kuvissa se, et ne on vaan otettu simppelisti syudiossa, ei missään lokaatiossa (joka taas noissa ekoissa kuvissa toimii aivan täydellisesti), ja kovasti säädettyjen valojen ja varjojen (luultavasti myös huolellisen käsittelyn myöhemmin) avulla saatu aikaan sangen maalauksellinen maailma. Tulee mieleen vanhat muotokuvat ja samaan aikaan Hollywoodin alkuvuosien tähdistään ottamat promokuvat, Yul Brynner ja Gary Grant, hiukan myöhemmästä ajasta Lawrence of Arabia..
Varsinaisen höjdaren mulle antaa vaatteiden laikkaukset ja mallit. Korkeat kaulukset, runsaat huivit ja ylenpalttisen.. ylellinen minimalismi. Nästan perfekt. Tai ei ees nästan.
Mutta tää on siis se tukka ku haluisin saada, tää on niin kiva. Ja koska olen Jane Austenini kattonu ja Mr. Darcyni plokannu (Colin Firth, tietty..) olen kans hiukan et kunnon pulisongit olis kovaa kamaa, nätisti trimmatut ja huolitellut, koko posken peittävät sivupalot (niin ankee yritys olla leikkisä sanojen ja suomennosten kanssa.. anteeks). Ongelmaks nousee täs kohtaa mun vaatimaton ja esipuberteettinen parrankasvu.. mun posket pysyy urheasti harvan ja risuisen semiparran peitossa oitis ku koitan antaa kasvaa. Kunnon viikset olen aikoinaan saanu aikaan mut posket pysyy huonoina. Schade.
Mutta näissä kuvissa mun huomio kiinnittyy tietty kans huiveihin kaulassa, kovinkin suoraan otettu vinkkiä Beau Brummellista, tai no, koko 1800-luvun alun miesten tavasta kietoa cravat kaulaansa.
Tähän loppuun laitan vielä yhden kuvan, joka sai mun maailman flippailemaan kun löytyi (en tosiaan muista tähän hätään mistä..) lehdestä. Pätee monet samat asiat ku aiemmin mainitsin, nätti valojen leikki, hillitty menneen maailman tunnelma. Kliffat vaatteet laitettu sotaisaan ja vastarintaisaan tyyliin päälle. I'm in love.
Mulla on alkanu nousemaan taas suuri hinku saada aikaan kaikkee, alkaa tekemään ja säätämään. Tänään meen keittämään itse kasvislientä mutsin kanssa, mut sitä ennen laitan muutaman työhakemusken menemään. Tai ei työhakemuksen, vaan hakemuksen josko pääsis mukaan porukkaan ja sais taas tuotteitaan myyntiin ja olis taas asioiden ytimessä ja tapahtumien polttopisteessä, Helsingissä, ees tuotteellisesti vaik itse pysyiskin Turussa. Laters. .
Okei, päivityksenä heti alkuun et mulla ei o lapikkaita, enkä usko et saan ostettuu koska olen rahaton mikä tietty sopii kovin mainiosti blogin henkeen ja teemaan. Mun taannoinen pohdinta talvikengistä on käytännössä todennettu huonoks kokonaisuudeks, maiharit on sairaan liukkaat ja muutama päivä Munkkiniemen hiekoittamattomilla kaduilla oli puhdasta helvettiä. Kaikki muut lohmii eteenpäin tukevasti ja varmasti lipokkaissaan ja tennareissaan ja mä lipsun perässä nätit punaset Martensit liukuen. Oikeesti, hell.. Mutta kevättä odotellessa, onhan jo helmikuu. Mutta ne jalkineet jotka on hyvät talvises ja liukkaas kelis on mun mustat ja järkevät kävelykengät. Oon huomannu ettei mun nätit ja tyylikkäät, eri asuihin huolella valitut tennarit ja tossut o oikeesti hyvät jalassa kun kuljen koiran kanssa (oikeesti) välillä pitkiäkin lenkkejä, ja päädyin hankkimaan alennuksella Reebokin kokomustat ulkoilu/kävelykengät. Se, mikä mua risoo niissä hiukan on et ne ei o mitenkään kovin nätit. Urheiluvaatteet harvoin on, itse asiassa, tai urheilujalkineet ja se on sylettäny mua jo kauan, kinda. Mutta jos haen positiivisia puolia uusista lipokkaistani ni seuraavat listataan; 1) ne on mustat 2) niissä on hentosesti (mun silmiin) tanhukenkien tunnelmaa mikä puolestaan linkittää niitä jotenkin enemmän taas lapikkaiden suuntaan. Win-win, koitan ajatella nykyään hirveen positiivisesti kaikesta.
Mun ympärillä kuohuu. Parilla ystävällä on Project Chanel käynnissä ja mulla on sellanen tunne et ihan täs lähipiiris on Project Westwood aluillaan. Hmm.. kannustan kaikkia suurel sydämel ja rakkaudel ja samaan aikaan mietin mikä olis mun project.. Gaultieria on kaapissa useampia kappaleita, Weswoodia ei yhtään, Dioroa löytyy yksin kappalein ja Gallianoa muutama (2) kappale. Randomit D&G:n hihaton, Helmut Langin t-paita ja Marc by Marc Jacobsia 1 kpl. Sanomattakin lienee selvää ettei D&G tahi Marc o koskaan ollu päällä. Ja koska olen niin pöllämystyneen ihastunut Anun ajatukseen "täydellisestä vaatekaapista" oon ajatellu et ehkä se mun project vois olla ihan vaan vakaasti omaan kaappiin liittyvä. Et ottaisin oikeesti hyötykäyttöön mun olemassaolevat vaatteet ja kengät. Miks osa on käyttämättä liittyy mun kroppaan. Olin aikoinaan hyvin laihassa kunnossa (eikä mennä sen enempää pohtimaan syömishäiriöitä tai issueita ruuan suhteen..) ja sillon hankin viljalti kivaa vaatetta. Aikojen saatossa olen saanu lihaa luitteni päälle enemmän ku olis tarpeen ja en yksinkertaisesti mahdu mun vaatteisiin enää, ainakaan tavalla mikä sopis mun silmille. Eli jos 10 kiloa putoaa se on nyrkkisääntönä n. 2 kokoa (trade secrets, tän perusteella edellisessä työpaikassa opastettiin rouvia kokoen suhteen; 1 koko = n. 5 kg) ja sillon mahdun mukavasti (mukavammin) suurempaan osaan mun vaatteita ja farkkuja. Ta daa!! Eli sit ei tarvis murehtii miksei mulla ole mustia farkkuja, koska nehän on kaapissa, ei vaan mee päälle. Tai miks valkonen kliffa ja kesänen paita pönköttää mahan kohdalta, ei pönöttäis enää. Toisaalta (kaksteränen miekka) ajattelen et ehkä siin vois olla kans yks issue ja dilemma minkä yli pitäs päästä, et oppis hyväksymään itsensä enemmän sellasena ku just nyt on, ettei ala liikaa haihattelemaan et sit kun sit kun, et antaa painon pudota ja silti käyttää suurempaa osaa vaatteista, ettei alistuis niin totaalisesti niihin ideaalikuviin ja -mittoihin mitä on omaksunu aikojen saatossa. Tää vois olla kans yks iso askel kohti normaalimpaa suhdetta ruokaan ja syömiseen. Ja siin ohes sit vois vaikka ottaa järkevän asenteen myös vaatekaappiinsa.
Meillä ollaan viime aikoina muutenkin alettu enemmän pohtimaan ruokaa ja sen olemassaoloa. Mut sopiiko et palaan siihen toiste? Mulla on jopa hinku ottaa kuvia mun vaatteista, myös niistä mihin en just nyt mahdu ja kattoo et milt näyttää ja saada vilpitön mielipide ja palaute.
Okei, palaan kuvien kanssa myöhemmin asiaan, koitan ihan tänään saada otettuu fotoi, koska se olis olis kiva ylläri.
Tohon edelliseen viitaten mulla on auennu ihan uus maailma netis, kiitos lahtelaisen seilorin. Meil käänty yks ilta puhe punkun ääres kenkii ja saappaisiin ja semminkin päädyttiin lapikkaisiin ja huopikkaisiin. Olin yks ilta tai päivä (menee sekasi ku pimeet koko ajan) just pähkäilin huopikkaiden mysteerii jonkun liikkeen ikkunas ja muistan et mullahan oli lapsena huopikkaat. Ne on nerokkaat, en ala dissaa yhtään, mut en mee niihi sen enempää ku keskityn asiaan. Siin puhues googlasin tietty heti lapikkaat ja linkki-vinkki vei mut Töysän Kenkätehtaan sivuille. Mul on hatara ajatus et saman lafkan nahkaset korkeekorkoset kengät jätin hulluuksissani Lahden Anttilaan taannoin mut ne on mennyttä elämää, ei niistäkää sen enempää. Mut siis se ei ollu se juttu vaan se, et siel sivuil tuli vastaan jatsarit. Terminä tuttu, mut koskaan mul ei o tavallaan auennu ihan täysin se jatsarin syvin olemus. Nythän voi kuvast katto et miten mallaa. Ja mun silmiin näyttää hienolta, sangen hienolta. Toi nilkan tasanen rypytys on puhutteleva, samoin kuin korkee, suora varsi sen yläpuolel. Ihan hippasen pohdintaa aiheuttaa ton saappaan kärki, et meneen liian tillukkaaks, mut toisaalta jos saappaal on kokoo 46 (niinku mun tapaukses pitäs olla) ni siit ei kait ihan heti saa balleriinaa mieleen. Kuitenki musta nahkasaapas.
No joo, niist ite lapikkaist, mähän tietty aloin heti disauttaa et pitäs olla sit mustat, et ne beessit on niinku niin ankeet, ja hallelujaa, ekat mitkä sivuil on laitettuna kuvan kans on juurikin..
..nämä mustaks mainitut menokkaat. Käännetty varsi; nerokas, koukku-kärki; nokkela detalji muuten niin latteaan kenkään, ja tietty etäisesti korseteista muistuttavat nyörit saappaiden takana, taitetus osas.
Osa syy miks nää kolisee mulle ehkä niin paljon on se et näis on niin kovin paljon mukana menneen maailman mallia ja muotoo, jopa alkaa kajastamaan takaraivos muskettisoturit ja seikkailut, menevät nätit miehet kiharoissaan ja samettiviitoissaan. Miinuksena tietty se et liikaa alkaa muskettisotureiden taka nostamaan päätään sellaset ilmiöt ku esim. Lauri Tähkä.. ja tää ei o millään muotoo disautusta tääkään ite herraa kohtaan, enemmänki siihen pohjalais-häröilyyn. Ja toisaalta jos vaappuisin Turun katui näis en tiedä mitä laittaisin ylle muuten. Mut onhan nää hienot. Mutenki mun silmää alkanu taas kerran miellyttää kansallispukujen muodot, miesten pukujen siis. Nättii takkii ja liivii, hienoi leikkauksii kauluksis ja käänteis, kliffaa polvihousuu. Ne tyykit on tietty hiukan iffy mulle, mut jos funssaa mustana ja harmaana ni moi kauniit vaatteet. Kans ne kultanapit tekee mul tiukkaa, niinku kulta herkästi muutenki.. Toisalta miks mä en tykkäis kansallispuvuista kun ne on peräsin ungefär ajalta mist niin kovin tykkään, 1800-luvun huitteilt, sulaahan mun sydän kaikkien Jane Austen-filmatisointienkin kohdal niitten vaatteiden kans. Niin vaan nättei.
Meil oli koulus tietty pukuhistoriaa ja toki suuret ja laajat kaaret piirrettiin kans kansallispukujen ja kansanpukujen historiaa. Ne ei koskaan ihan hirvest napannu mua, et minkä kulmakunnan kolttu on millanen ja miks, mut kun nyt aattelen ni eipä sekään pahaks olis tietää tarkemmin, koska tokihan ne vaikutteet eri vaatteisiin on tietty tullu eri suunnilta ja kuitenkin taas se miten kansa tai rahvas on pukeutunu on ollu jokseenkin eri maailmasta ku aateliston (esim..) ja onhan se muodin historia, mitä kovin tykkään lukea, myös paljolti yhteyksis säätyihin ja koko yhteiskunnan rakenteeseen. Ja kans se miten muotia säätelemällä on pidetty kiinni omast paremmuudest ja korostettu sitä.
Me vietettiin joulua eilen. Seilori on meril jo tänää ni oli siin mieles pakko. Tehtiin paahtopaistii ku Stokkal oli nautaa luomuna. Sit perinteiset lanttu- ja perunalaatikot mitkä ostettii valmiina, rosolli ja mun salaista pahetta säilykeherneitä. Oli kliffaa, ruoka oli sairaan hyvää ja juoma kans. Otettii hiukan siiderii ja sit, kas kumma, oli jostain ilmestyny pullo Moët&Chandonia kaappiin. En o aikoihin lussuttanu sitä mut sisso se on hyvää.. oikeen nektarii. Meidän juhlan ja arken kuuluu kans Hynttyyt yhteen, ihan aina. Niin hyvää matskuu, joka taval. Mut siin on sellanen biisi mitä Virpi Nieminen eli Hannele Lauri hyräilee ku se dumpataa (mikä on aika usein.. raasu..) ja siit löysin vaan yhden version, ihan tylsästi still-kuval varustetun videon. Laitan sen nyt tähän koska on must oikeesti komee kappale.
Mulla on ollu kriisii viime aikoina. Talvi tekee tuloaan ja on silleen kylmä ja mun tennarit ei enää oikeen pidä jäisel maal saati mun rumat mut jalas ah, niin ihanat Niken varsilenkkarit. Oon ollu huonona et tarviin talvisaappaat tai kengät, lähinnä tietty mieli hamuillen kunnollisten prätkäbootsien perään joihin ei o millään varaa. Noh, veropalautukset toi muutaman sata euroa ylimäärästä ja ajattelin et humputtelen itelleni kunnolliset jalkineet talveen. Nyt tää poverty deluxe ajattelu sit pääsi valloilleen kun ajattelin et tarviin hyvät (eli laadukkaat) kengät tai saappaat, jotka kestää aikaa. Siltikin mulla oli rajotteita hinnan suhteen eli laatujalkineitten piti osua tiettyyn hintahaitariin mis kyl oikeesti on valinnan varaa jo ihan mukavasti. Seuraavana kenkien/saappaiden pitäis olla äärest tyylikkäät, klassisen hienot ja monikäyttöset ja silti mun näköset, eli raflaavan emeet. Tää onkin sit suurempi issue Turun miestenkenkien valikoimassa.. Sen mitä olen kierrelly ni ei o osunu silmiin just niitä kun olis ihan pakko saada, ja toisaalta ajankohdan huomioiden ajattelin olla kaukaa viisas ja odottaa 3 viikkoa kun oikeesti luultavasti kaikki kengät romahtaa hinnaltaan hiukkasen.
Kaiken tän tukustelun jälkeen ja aikana mulle kuitenkin valkeni myös se seikka et mulla on kenkii ja saappaita sekä saapikkaita ihan mukavasti, sillain et voisin kuvitella ensin käyväni läpi jo olemassaolevat ja miettii sen jälkeen uudemman kerran et millaset haluan/tarvitsen, ja tietty ratkasta sen pähkinän et onk se pelkkää halua. Mulla on rahattomuuden aikana ollu monta kertaa tunne et kun tulee rahaa haluan ostaa jotain ihanaa itelleni. Nimenomaan ajatus et haluan vaan ostaa jotain, miettimät sen enempää tarviinko jotain. Mut nyt muutama esimerkki jo olevist kengist ku oikeesti soveltuu talveen.
Ekaks saapikkaat tai nilkkurit jotka oli aikoinaan osa mun palkaa tehdessäni hommia yhdelle kaverille. Must tyylikästä maksaa palkka kenkinä.. Anyway, nahkaset, harmaan ja mustan kirjavat menokkaat. Kärki on melko suippo, mut must on äärest kliffa detalji et pohja on kulmikas kärjestä. I like it. Nää on hyvät jalassa, kunhan jalka tottuu sen 20 minuuttia kapeaan kärkeen. Miinuksena on et pohja ei o ihan suunnattu Suomen semisti jäiseen maaperään eli nää on hiukan liukkaat. Korkoa on kans, tai siis kantaa, sen verran enemmän ku mun muissa kengissä et pidemmän käyttötauon jalkeen tuntuu melkeen siltä et olisin pitkä.. Kärki on sen veran suippo ja pitkä et välil tuntuu et ihan pitäs keskittyy kävelemiseen ettei kompuroi esim. portaissa. Mut yhtä kaikki, nää on ihan kelpo saapikkaat niihin Turun keleihin ku ei o miinuksel, et vaan enemmän märkää.
Sit tietysti on mun ihan parhaat luotto-kengät eli Berliinistä ostetut punaset, hippasen kiiltonahkaset Martensit. Soveltuminen talveen on varmaan kaikkien maihareita käyttäneiden tiedossa ja mua kiehtoo suuresti tää väri. Oon aika harmaa ja musta ihminen mut monasti laitan maihareitten kaveriks päähäni punasen Cousteau-pipon ja must on hieno ajatella et mula on mustan tahi harmaan varren molemmissa päissä varotusväri et loppu tähän. Mustat maiharit olis kans kivat, mut mun mustat maiharit on pohjast niin pahasti haljennu ettei sovi märkään ja lumiseen aikaan käyttää, falskaa kaiken samassa sisään ja jalka kastuu. Plus se näyttää vääräl taval kulahtaneelta.
Nää on hankalat. Tykkään periaattees kovinki, aikoinaa Utrechtist ostin ku tuntu ettei elämä jatku ilman näitä. Tai siis, mulla oli mun konjakinväriset käärmeennahkaset spittarit mukana ja tarvin niihin sopivan takin. Ostin Amsterdamista kirppikselt punertavan ruskeen prätkärotsimaisen takin mut se ei sopinu kuitenkaa niitten mun kenkien kanssa ja piti hakee takkiin sopivat kengät ja löysin nää. Se oli toki lempeä alusta saakka, mut täs painaa kupissa mun henk.koht. issue etten osaa oikeen yhdistää ruskeeta ja mustaa, eli näit tulee käytettyy harvemmin koska ruskeeta mulla ei niin paljoa ole vaatteessa. Mut tykkään näistä kun kärki on niin talttamainen, et ei kaikki olis niin tiukan suippoo ja terävää. Mun pitää vaan diilata mun ruskeet vaatteet jotenki framil ja ottaa käyttöön.
Ja sit on nää. Stokkalta syksyllä 2007 jos en ihan väärin muista just ennen Hollantii lähtöä. Elämä ei jatkunu ilman saati mahdollisuus lähte opiskelee ulkomaille. Nää on oikestii ihanat. Hippasen prätkä/ratsastussaapasta mukana, mustat ja silti jotensakin sirot ja klassiset. Muhun vetoo kovin tuo reikäkoristelu ja hienot yksityiskohdat leikkauksessa, sekä se seikka et vaikka on vaan vetskari sivussa ni mun rintava jalkani sujahtaa aika iisisti sisään eikä pursta tai kiristä mistää. Ne kengät ja saappaat mitä oon eniten sivusilmäl kattellu et uuset talveen on lopultansa aika liki näitä ja nostaa mulle relevantin kysymyksen et tarviinko oikeesti toiset likimain samanlaiset vaan siit ostamisen ilosta, tai olisko nyt fiksumpaa vaan elää näitten kanssa? Kuitenkin muistetaan sekin ettei esim. nää saappaat oo montaa kertaa ollu jalassa et on likimain uuden veroset. Et onk se mun halu ja tarve ostaa uudet kengät mis suhtees.
Nyt uuden maailman ja elämän kynnyksel mä oon hirveest alkanu funssaamaa et jos mulla olis oma pieni liike, vaikka nyt Turussa, ni milt mä haluisin et se näyttää. Menemät sen enempää varsinaisesti myytäviin tuotteisiin mua on alkanu pohdituttaa visuaalinen ote ja ajatus. Kelleen ei liene epäselvää et pälyilen vinkkii ja inspistä suuresti Ruotsin suunnalta, tietty Tukholma mut samas nostaa Malmö päätään, et itää ja länttä (tai no, etelää..), merellises atmosfääris yhtäkaikki. En o koskaan käyny Malmön kulmil ja perustankin nyt mun rajattoman tietämykseni Vice-lehden mukana tulleeseen pienee slipariin minkä pääl lukee "Flippat.se 2009 28-30 OKT" koska siin oli muutamii ihan kullan arvosia vinkkejä, esim. muutamast liikkeest kiintoisa kuva. Okei, mun metsästys ei tuottanu tulosta eli en löydä sitä kliffaa otosta mikä oli vihkoses mut kauppa oli kuitenkin sellanen kun Svensson Shop. Kuvas oli nätisti hylly ja tanko, oiken tyylikkän musta-valkeana. Muhun vetoo yksinkertanen ja käytännöllinen, oikes suhtees bohemian chic ja skandinaavinen minimalismi ripauksel Itä-Berliinin rapistunutta neuvosto-romantiikkaa. Tä on hurjan tyylikäst kertoo mist tykkää ku ei muista yhdenkää kliffan paikan nime tai osotetta et joutuu turvautuun kuvauksiin ja mielleyhtymiin. MUTTA Berliinissä, Kastanienalleella oli yks ihan huippuliike. Huipun siit teki lähinnä se et asiakkail tarjottiin aina skumppaa ja meit synttäripoikii kovin houkuteltiin baarii mukaa ja kaikkee. Oikeen jäi kiva tunnelma. Mä en tietty mista yhtään sen paikan nimee, mut vahvasti sellanen tunne et se saatto olla joku näist paikoist. Toisaalta siit on kans 3 vuotta aikaa ja mahdollisuus siihen et kauppaa ei enää ole on suuri. Yhtäkaikki, nariseva ja kulunu lautalattia, isot ikkunat ja simppelii valkost, how could I not love it? Siel oli myynnis mukavaa tavaraa (ziisös mitä kuvaust..) ja vaik oli sit enemmän tunnetuikin merkkei ni oli ohes kans ruotsalaisen taiteilijan tekemää printtipaitaa, numeroitua ja rajotettua erää mist mul jäi käteen maailman hienoin keltanen pöllöpaita. Ikävää on se et oon paisunu niist ajoist sen verran et pöllön naaman venyttäminen nykysen vartalon pintaan lähentele eläinrääkkäystä, eli parempia aikoja odotellen.
Turkulaiset varmaan monet muistaa Marianne Thomen liikkeen Tyyntä myrskyn edellä takavuosilt? Se oli ilmeltään kovinkin täydellinen liike, pidin kovasti. Tyylikkyyden ohella se oli hiukan kuin keidas nuorel klopil ku tykkäs mustist ja erikoisemmist vaatteist, se oli ihan paratiisi ja siel vietin kans muutaman työharjoittelun lukios ku piti olla tutustumas työelämään. Käytiin Helsingis huinimas ja ostelee vaatteit ja oli äärest kivaa. Sen tapasen liikkeen voisin tykätä laittaa pystyyn.
Eli mun pitänee alkaa tekeen ja piirtään kaikkii pohjaratkasui ja ideoit paperille. Jos oikeen olis uuttera ottais mittastikun käte ja mitais ja piirtäis oikeen suhtees ja laskien, hmm.. Ja sil aikaa ku mä mittailen ja piirtelen voi kaikki muut käydä ihmettelemäs Josefina Larin vaatteit. Mua kovin puhuttelee suuri osa niist.
Mua alko Hollannissa ollessa hirvesti kiinnostamaan miehisyys ja sen rajat. Siellä Bibi, mein teoriamaikka kannusti hirvesti mua ja tykkäs mun ajatuksenjuoksusta, opasti lukeen hirmu hyvii kirjoi ja suuria ajattelijoita ja niitten näkemyksii. Valtavan hyödyllist ja kiinnostavaa. Ne opukset ja ajattelijat ku ei pöyhässy tai meni mun makuu liian syvälle ja pimeään mä skippasin kesken ja siirryin seuraavaan. Varsinkin mua sattuneesta syystä kiinnosti monet kirjat ja osat kirjoista ku oli enemmän pohdiskeltu muotia ja kulutusta, kuluttajia ja muodin ihmisiä ja aika monet peilas sit aina lopulta, tavalla tai toisel niihin normeihin mitkä meil edelleen taval tai toisle määrittelee miehen ja naisen. Sanomattakin selvää etten koulun ulkopuolel tai sen jälkee oo hirveest metelöiny ajatuksistani, blogis välil silee anonyymisti mut hirvest pohdin asioi taas ja edellen. Lahja Haapanen on nyt kans saanu mut kunnostautumaan asiois. Tai kunnostautumaan, saanu taas enemmän pohtimaan et mitäs nyt sit.. olen mies, olen nainen, olen mies erilainen lauloi Kaseva (muistaakseni..) ja siin mennään. Lahja Haapanen on alkanu muotoutuun mun päässä hienosti. Kauan tukustelin sen kans et mitä varsinaisesti haluan sanoa tai kertoo mun vaatteilla. Ja se aukes siin vaihessa ku kuuntelin Jaakko Hämeen-Anttilaa. Kyse on haluttomuudesta tai kyvyttömydestä kasvaa niihin miehisyyden mittoihin mitä yhteiskunta odottas ja velvottas. Sit jatketaan lapsuutta, taval tai toisel, eristäydytään omiin maailmoihin ja aletaan luomaan omaa merkkikieltä minkä avul toiset pystyy lukemaan sua, ne toiset ketkä on samas tilantees. Samanlainen salakieli mitä lapsena harrastettii, ettei muut ymmärrä.
Gender normit on muutenki mahtavii. Aika usein sitä lukee ja kuulee ja pohtii itekin naisten ajatuksia omast naisellisuudestaan. varsinki sillo ku olin töis vaatekaupassa, naisille asua ja muotia tarjoavassa yrityksssä. Mä kiinnitin huomiota siihen miten hirveen monet, varsinkin hiukan iäkkäämmät tai pintavammat, rouvat tuli pyytämään apua ku on juhlat tulossa, et pitäs olla vähemmän ruma, ei kauniimpi. Sangen usein alotettiin sillä ettei meil varmaan oo mitään sopivaa kun "oon niin ruma/lihava/vanha.. (lisää mikä tahansa adjektiivi) ja kaupankäynnin tarkotus oli löytää vaate mikä peittäis virheet (tai ne oletetut), ei suinkaan korostaa hyviä puolia tai koittaa kaunistaa ihmistä. Muutaman kerran sain ihan kirjaimellisesti asiakkaan kyynelehtimään koska ne ei olsi uskonu et heist voi saada niin kauniin, siis pelkil vaatteilla viel, ei ees ollu meikkiä tai tukkaa laitettu (enkä nyt retostele et olisin niin bloody excellent myyjä vaan enemmänkin sillä et on olemas ihmisiä kenellä on itestään jotenkin niin pysyväisen ruma kuva et istuva ja kaunis vaate saa aikaan niinkin voimakkaan reaktion).
Toisalta taas olen ollu myös töissä miesten vaatehtimossa, muutamassakin. Miten miehet, ja nyt puhun siis siit "perusmiehestä" eli juurikin siitä mitä enimmäkseen näkee kaupungilla, iästä ja sosiaaliluokasta puhumatta. Siin oli aika kädetön, jos ainoat vaatteet mitä voi harkita oli sinivalkoruudullinen kauluspaita, hillityn raidallinen solmio ja tummansininen puku. Mietin usein et kuinka monta niitä tarvii, toki aina kaksilla housuilla? Samaan aikaan usein oli mukana se vaimo/tyttöystävä, kenen sana ja maku oli laki ja raamatun viisaus. Kun on valittu solmiota paitaan ja pukuun minun ja mun pomon, muutaman kymmentä vuotta vaatturina toimineen miehen ja asiakkaan omien mieltymysten mukaan, voisin kuvitella et neuvoihin voi luottaa. Mut näinhän se ei ole, koska sit jäätiin odottamaan vaimoa kuka "oikeasti tietää".
Eli tän tyhjänpäiväsen jaappauksen avul koitin luoda pohjaa sil mitä ajattelin seuraavana sanoa; kuinka paljon miehet ei o kiinnostunu muodista ja vaatteista koska se on opetettu äitien, isien ja yhteiskunnan toimesta? Onko se oikesti vilpitöntä kiinnostumattomuutta tai vaan niin vahvasti selkäytimen nakutettu ikiaikainen viisaus, et miehille ei ole muotia, miehille on pukeutuminen, sekin järkevästi ja hillitysti? Ja kun seuras vierestä pariskuntien ostoshetkiä ni ei ne vaimot/tyttöystävätkään kovinkaan suuresti kompannu miehen omia valintoja tai ees sitä mahdollisuutta et miehel olis ollu oma mielipide tai ajatus. Tää ajatusmalli on varmasti viime vuosina hiukan hälventyny, mut yhtä takuuvarmasti on sangen voimissaan yhteiskunnan ylimmillä portailla, eli pankki- ja bisnesmaailmassa, politiikassa ja periaattessa kaikissa niisä ihmisryhmissä ketkä taval tai toisel tekee elantoaan itsellään, esim. asunnonvälittäjänä. Kun kyse on uskottavuudest täytyy tiettyi normei ja ohjeita noudattaa. Mies on aina luotettava ja ryhdikäs, ei kikkaile vaatteilla tai oikeemmin ei kikkaile muodilla. Ja samoista syistä oikeestaan miehil on kehittyny puku, arkeen ja juhlaan. Must on ironista myös se et puku on kehittyny nykysen tiukan tylsään muotoonsa oman aikans kapinallisten vaatteist ja tyylist, siit hioutuen ja aina vaan yksinkertsemmaks mennen.
Must rokokoo on aina ollu mahtavaa aikaa, ihan vaan se kepeyden ja jotenkin.. totaalisen ilmapäisyyden vuoksi. Se ilmapäisyys nyt ei o llu tietenkään rokokoon yksinoikeutta mut jotenki koko Versaillesin hovi sääntöineen ja tyyleineen.. morjens, mahtavaa. Mut vielä enemmän, tyylillisesti, oon aina tykänny hiukan myöhemmäst ajasta, 1800-luvun pöhinöistä, ilman panierei ja turhii härpäkkei, varsinkin miesten pukeutuminen on ollu ihan ässää sillon. Jane Austenin kaikki filmatisoinnit on must ihan täydellisii, lähinnä siis juurikin puvustukseltaan. Napakkaa ja istuvaa, se on se juttu, samoin ku korket kaulukset ja runsaat cravatit, pellavaista ja silkkistä. Musta pystykaulus on nerokas, varsinkin jos se on monin kerroin, et on liivi alla mis kans pystykaulusta ja siihen kieputettu muutaman kierrosta pitsikoristeista pellavaa ni jo lähtee!
Muahan on jopa säälittäny Ranskan Louis XIV, sama ku Marie Antoinette. Talk about haluttomuudetsa ja kykenemättömyydestä haluttuihin miehisyyden mittoihin. Napoleon on must ollu aina hupaisa karaktääri, ja tyylikkäämpi ku Louis XVI.
Ja Lahja Haapaseen palatakseni; jos joku on hienoo ja nerokasta on se kun kaks ihmisen lasta lyö päänsä yhte ja alkaa tekee yhteist näyttelyy ja molemmat tahoillaa tukustelee iteksee kaikkee ja ne kaikki ajatukset vaan toimii ihan täydellisesti yhteen. Tatu on vittu nero, oikeesti. Eilen käytii jämpti ja pätevä puhelinsäätö ja maailma kirkastu.
Bonarina täs se et kun oli kunnon spaatteli ja toinen laittamassa, saatiin mun metsittyneet kulmat oikeen kivasti viiksivahalla ja meikkivoiteella piilotettua. Ja Fairylla sai pestyy vahan pois.
